Lähtö lähenee..

Siis kotiin! Huomenna lentomme lähtee täältä Windhoekista Johannesburgiin ja sieltä sitten Lontoon kauta Helsinkiin. Helsingissä pitäisi olla sunnuntaina klo 16.20 ja todella toivon etteivät lennot ole paljoa myöhässä! Haluan nimittäin kotiin kaikkien rakkaiden luokse syömään joulutorttuja ja juomaan glögiä.

Tänään aloitin pakkaamisen..ja tuota....onhan tuota tavaraa. Mielessä kävi lähettää paketti Suomeen, mutta se on täältä kaukaa niin kovin kallista. Matkalaukku painaa tällä hetkellä 24 kg ja raja on 23kg. Osa tavaroista on tietysti vielä ulkopuolella. ehkä saan  tungettua ne käsimatkatavaroihin. Ehkä, hehe :) Sitten kun olen Helsingissä kaikkien tavaroiden kanssa päästän kyllä hyvin syvän huokaisin. Usko meinaa loppua, kun yritän pakata.

Täällä aika on mennyt toisaalta hitaasti mutta toisaalta nopeasti. Päivät ovat tuntuneet usein pitkiltä, kun ei ole ollut oikein tekemistä ja sairaalla aika on käynyt usein pitkäksi. Kuitenkin aika kokonaisuudessaan on mennyt nopeasti, mutta olen kyllä nyt täysin valmis joulun viettoon sinne pakkasen ja lumen keskelle. Olisin tietysti toivonut olevani ruskettuneempi, kun tulen kotiin, mutta minkäs teet kun ei väri meinaa tarttua. No, on sentään muutama pisama tullut.

Sairaalasta sen verran, että ehdottomasti tykkäsin eniten olla ensiavussa ja vastasyntyneiden osastolla. Ne olivat paikat, joissa sai tehdäkin jotain. Vauvojen peseminen oli kivaa, vaikka ne aina alkokin itkee mun käsittelyssä. En silti myönnä, että minussa olisi ollut jotain vikaa. Ensiavussa sitten nähtiin kaikenlaista..puukotettuja, hakattuja, auton alle jääneitä ja vaikka mitä. Yksi käärmekin! Viime viikon perjantaina olin viimeistä kertaa täällä ensiavussa ja laitoin jopa 3 kanyylia onnistuneesti! Ja minulla kun on tämä tärisevien käsien syndrooma niin huomasin, ettei kädet niin tärisekään, kun saan itse tehdä ilman että kukaan on kyyläämässä.

Kaikista hienoin elämys täällä on ehdottomasti ollut reissumme Okavangoon, Victorian putouksille, Etoshaan, Swakopmundiin ja Sossusvleihin. Niin paljon kaikkea uutta ja hienoa! Victorian putoukset olivat ehkä hienoin paikka, mutta kyllä Etoshan norsut ja muut eläimet veivät palan minun sydämestä. Yksi eläin, minkä hienoudesta yllätyin oli seepra! Ne olivat niin kauniita. Ja kun ne liikkuivat suurissa laumoissa oli näky aika mahtava. Norsuja tietysti odotin eniten ja niitä nähtiin paljon! Myös ihan pieniä lapsinorsuja näin :) ihania!

Täältä guesthouselta on miltei kaikki asukkaat meidän lisäksi lähteneet. Eilen tänne tuli kaksi hollantilaista tyttöä, mutta emme ole kerinneet heihin sen kummemmin tutustua. Mutta kovin hiljaista täällä on ollut kun väki on vähentynyt. Olen kuitenkin saanut kutsun Ruotsiin ja itse olen luvannut lämmittää Ingridille saunan Keravalla!

Viime viikonloppuna kävi semmoinen ikävä juttu, että puhelin ryöstettiin. Ihme kyllä se sitten kanssa löyty mutta oli rikki. Olihan sentään hyvä syy ostaa uusi puhelin! Tänään sitten sorruin semmoiseen, että kävin ensimmäistä kertaa ikinä manikyyrissa! Siis minä. En olis uskonu itestäni, mutta kerrankos sitä. Onhan nää kynnet ihan hienot, vähän vaatii opettelua olla näitten kanssa. Eikä tarvii mennä töihin hetkeen.. :P

Hmm mitähän muuta... tällä hetkellä näyttäs siltä että tavarat nipin napin mahtuu mukaan. Tai tuon matkalaulun kanssa suurempi kysymys on se paino. Vanhoja vaatteita sun muita joudun jättämään tänne, mutta siihen olin varautunutkin.  Tulin vähän kipeeks nyt vikalla viikolla, mutta ehkä se glögi kotona vie viimesetkin pöpöt sitten pois. Toivottavasti matkalaukussa ei Suomeen asti matkusta yhtään torakkaa, hämähäkkiä tai mitään muuta öttiäistä.

Öööö..eikai tässä sitten muuta. Kyllähän tää kolme kuukautta Afrikassa vierähti. Oikein ihanaa joulua kaikille, jotka on tätä lukeneet! <3

MOI!

 Eilen oltiin ssyömässä Joe´s Beer Housessa

 Mun lataselta löyty mm. kanaa, kudua, strutsia, seepraa ja krokotiiliä.

 Siel ravintolassa oli tuijttava kirahvi.

 Windhoekin jouluvaloja

Pikku Nikita lepäilee keittiön lattialla

Ihana viikonloppu Swakopmundissa

Viime viikon torstaina juhlimme itsenäisyyspäivää suurlähetystön itsenäisyyspäiväjuhlissa. Hieman petyttiin kun boolin sijasta tarjolla oli lämmintä viiniä, mutta menihän sekin. Ihanaa oli kuitenkin saada suomalaisia maistiaisia! Meille tarjoiltiin pieniä koktailpiirakoita, ruisleipäpaloja, mokkapaloja, lihapullia ja sen semmoisia. Juhlissa tapasimme myös toisia suomalaisia, nuoria insinöörejä. Juhlien jälkeen kävimme heidän kanssaan Hiltonin sky baarissa sivistyneesti drinksuilla. Suurlähetystön juhlathan loppuivat todella lyhyeen ja kuulimme, että suurimmalle osalle vieraista tapahtuma on pelkästään edustustilaisuus. Monet lähtevät heti puheiden ja Maammelaulun jälkeen. Juhlissa oli myös Monica Katuturan slummialueen Home of Good Hopen perustaja. Kysyimme Monicalta mistä hän sai ajatuksen perustaa tämän päiväkodin slummialueelle. Hän kertoi, että hänen tyttärensä sai hyvin nuorena poikaystävältään HIV-tartunnan ja kuoli aidsiin. Tämän jälkeen Monicalle tuli tarve tehdä jotain yhteisön ja erityisesti lasten hyväksi. Niin sai alkunsa Home of Good Hope joka toimii puhtaasti lahjoitusten varassa. Ei voi oikein muuta kuin katsoa ylöspäin tuommoista ihmistä, joka uhraa niin paljon elämästään auttaakseen muita.

Sitten varsinaiseen asiaan. Perjantai aamuna Laura, Kati ja minä lähdimme oppaamme Scobien sekä yhden ruotsalaisen tytön ja paikallisen pojan kanssa kohti Swakopmundia. Swakopmund on siis se rannikkokaupunki, jossa kävin näiden Kotkan tyttöjen kanssa aikaisemmin mm. hyppäämässä laskuvarjohypyn. Kauheesti ois houkuttanu hypätä uudestaan, mutta päätin säästää rahani. Se hyppääminen on jotain niiiiiiin upeeta, mutta kuitenkin kestää niin pienen hetken.

Perjantaina kävimme ihastelemassa maisemia rannalla ja lapsellinen sisäinen simpukan kerääjäni pääsi valloilleen. Taskut täyteen siis. Söimme lounaan ja naatiskelimme siiderit/kaljat mukavissa rantabaareissa. Kävimme myös hämmästelemässä kaloja paikallisessa akvaariossa. Hmm..ei kai perjantaina sen kummempaa. Illalla taas syömään mahtavaa ruokaa ja sitten hieman humppaamaan juomaravintolaan. Tosin väsähdimme melko aikasin ja nukkumaankin oli hyvä mennä, sillä seuraavana aamuna oli aikainen herätys.

Lauantaiaamuna Kati ja Laura lähtivät aavikolle ajamaan mönkijöillä ja sandboardaamaan. Itse olin näitä aktiviteetteja kokeillut viime kerralla, kun kävin Swakopmundissa, joten päätin tällä kertaa lähteä "dolphing cruiselle." Eli veneilemään ja ihastelemaan pelikaaneja, hylkeitä ja delfiinejä. Ainakin puolet veneilemään lähtijöistä oli saksalaisia superturisteja. Oikeesti niillä kaikilla oli semmoinen retkikaupasta ostettu lierihattu, joka oli narulla kiinni kaulan alta. Ja jokasella melkeen kaks järkkäriä kaulassa roikkumassa. Hillittömät putket. Lintukirjat sun muut mukana. Ja vaelluskengät! Siis me oltiin veneessä ja ne oli pukeutunu kun olisivät lähteneet suurellekin seikkailulle. Jotenkin olivat melko koomisia. No eipä siinä, kukin tyylillään. Ehkä he olivat sukua toisilleen tai jotain.

Kuitenkin tämä mereily oli aivan mahtava juttu! Pelikaanit lensivät jatkuvasti laivan kannelle ja kaitelle. Tulivat viereen istumaan. Pari törkimystä jopa päästi ureansa valloilleen laivan kannelle. Ja kun vene on vauhdissa niin tämä nestehän roiskuu joka paikkaan. Ihanaa. Muutama hylje myös hyppäsi veneeseen. En tiedä ovatko ne vain uteliaita vai tottuneet siihen että opas antaa kalamaistiaisia. Meillekin muuten tarjottiin maistiaisia. Oisteria. Siis simpukkaa. Oikeesti yritin syödä sitä, mutta se oli jotain niin ällöttävää, että huomaamattomasti se mulahtikin laidan yli takaisin mereen. Hups. Kuoren otin tietysti talteen. Kuohuviiniä tarjoiltiin myös aivan riittämiin. Kannella päädyin juttelemaan erään hollantilaisen ja skottilaisen pariskunnan kanssa. Hollantilainen mies oli käynytkin Suomessa ja tiesi monia kaupunkeja. He sitten kyselivät minulta miten olen Namibiaan päätynyt ja minähän kerroin. Oli oikein kiva jutella ihan vieraitten ihmisten kanssa ja sain vielä kehuja englannin taidoistakin!!! Jee! Haha, ei ole oikeen minun vahvuuksia nämä kielet. Mutta pärjään näköjään :)

 Tässä näitä pelikaaneija

 Pari hyljettä!

 Delfiinejä näky paljon, mutta niitä on kauheen vaikea kuvata, kun ei ikinä tiedä missä joku hyppää.

 Tuo musta rantaviiva on siis hylkeitä.

 Tämmöinen söpöliini hyppäs paattiin :)

 Sain kuoharia niin johan alko hymyilyttää :)

 Ihana Swakopmund!

 Äh, kuva tuli taas väärään paikkaan, mutta tässä taas yksi utelias hylje :)

 Lauran kansa rannalla

 Kuvia rannalta....

 En tiedä mikä tuo limalöllerö on mutta rantaan oli eksynyt. Koskin sitä, hyi!

 Laura tilasi tuommoisen perus paahtoleivän :D

 Oppaamme Scobie ja Kati

 Söpöin vessa! Mun tulevassa kodissa on tämmönen.

 Kylpyammeesta tehty sohva.

 Hehe, minä :)

Terkut ensiavusta ja vähän muutakin

Viime viikolla olin sairaalassa ensiavussa.  Ensiavusta olimme kuulleet toisilta opiskelijoilta aika hurjia juttuja, joten hieman jännitti. Ensimmäisenä päivänä olin töissä "dressing roomissa". Se oli semmoinen huone, jossa annettiin erilaisia injektioita, hoidettiin haavoja ja otettiin pissakokeita. Pääsin tekemään kaikkia näitä heti ensimmäisenä päivänä. Eräs mieshoitaja kysyi meiltä, kuinka kauan olemme opiskelleet. Kerroimme, että kolme vuotta. Sitten hän vain totesi, että meidän pitäisi osata toimia yksin ensiavussa. Tähän mennessä emme ole sairaalalla saaneet tehdä paljoa mitään. Yhtäkkiä meidän oletettiin osaavan lähes kaikki. Hoitajat olivat kuitenkin todella mukavia ja neuvoivat meitä kaikessa.

Täällä kaikilla ihmisillä on oma sairaalapassi, johon merkitään kaikki käynnyt lääkärillä, toimenpiteet, määräykset jne jne. Dressing roomiin tullessa katsoimme tästä passista, mitä lääkäri oli määrännyt tehtäväksi. Kaikki siis kirjoitetaan passiin käsin ja siinähän sitten oltiin, kun yritettiin saada selvää määräyksistä. Kuitenkin haluaisin olla varma, mitä potilaalle pistetään tai mitä nyt pitääkään tehdä. Osa sanoista on täysin vieraita, englanti ja etenkin lääkäreiden käsialat ja omat lyhenteet lisäsivät haastetta. Meitä neuvonut hoitaja kuitenkin lähti yhdessä vaiheessa tyynesti tauolle jätteäen minut ja Nooran työskentelemään ominemme. Onneksi lähistöllä oli kuitenkin aina joku, jolta pystyi neuvoa kysymään.

Seuraavina päivinä ja tällä viikolla olen ollut tavallaan siinä varsinaisessa ensiavussa. Siihen potilaat tulevat joko itse, ambulanssilla tai vaikka jonkun sukulaisen tuomana. Jokaiselta tulleelta potilaalta mitataan aluksi verenpaine, happisaturaatio, lämpö, verensokeri ja jos jotain vuotoja on niin hemoglobiini. Näitä mittauksia olen siinä päässyt tekemään. Sinänsä ei nyt mitenkään haastavaa hommaa, mutta mukavaa kun saa jotain tehdä niin aikakin menee nopeammin. Kaikkien mittausten tulokset kirjoitetaan siihen sairaalapassiin. Passiin kirjoitetaan myös historia eli mitä on tapahtunut että henkilö on päätynyt ensiapuun ja suunnitelma. Suunnitelma kuuluu aina: to see the doctor. Osa potilaista on todellisia hätätapauksia, mutta ne ketkä eivät ole joutuvat tietysti odottelemaan aikansa. Tai no, joutuvat hätätapauksetkin odottelemaan. Täällähän ei ole niin kiirus :)

Yhtenä päivänä ensiapuun tuli nainen, jota oli seeprakäärme sylkäissyt silmään ja suuhun. Tällä naisella oli tämä kyseinen käärme muovipussissa mukana! Kuolleena tietysti, naapuri oli tappanut. Se käärme oli siis jotenkin päässyt tämän naisen kotiin sisälle! Jos ite täällä jossain sisätiloissa törmään vastaavaan otukseen niin valahtaa kyllä jotain housuun saman tien. Mulle nämä koppakuoriaiset sun muut öttiäiset riittää vallan hyvin. Tai nekin on jo liikaa. Mutta kuitenkin minähän kiinnostuneena kääntelin tätä kuollutta käärmettä semmoisella pienellä puulastalla. Lääkäri oli sitä mieltä, että olen hullu ja tarvitsen oman reality shown. Ihmettelin miksi kaikki olivat niin kauhuissaan tästä kuolleesta käärmeestä.. Eikai ne kuolleena enää pure tai sylje? Vai? Harmi ettei ollut kameraa mukana..otin kyllä kuvan kännykällä, mutta eihän mulla ole siihen mitään piuhaa täällä että sais koneelle siirrettyä.

Samana päivänä eräs lääkäri huusi minulle "Elina tule katsomaan mitä tämän miehen selässä kasvaa!" Siis englanniksi tietysti. Mutta kuitenkin. No, sen miehen alaselässä oli valehtelematta melkein pään kokoinen kasvain. Semmoinen ihan hillitön möllykkä siis. Miten ihmeessä kukaan antaa tuommoisen asian kasvaa noin suureksi ennenkuin hakeutuu hoitoon?! Mies sitten passitettiin röntgen kuviin ja siitä sitten joskus leikkaukseen.

Viikko sitten maanantaina täältä meidän asumuksestamme kotiutu Silja, Katrina, Ingrid ja Erik. Jotenki on ollu vähän aution tuntusta ja aika hiljasta kun lähti kuitenkin kerralla useampi ihminen. Ruottin serkut ovat kuitenkin uhanneet tulla Silja Linella Suomeen saunomaan. Ruotsalaiset olivat muuten oikeasti todella ihmeissään siitä, kuinka yleistä on omistaa oma sauna. Ne kun kyseli asiasta ja kun kerrottiin että kaikkien meidän suomi tyttöjen vanhempien kodeissa on oma sauna, niin ruotsalaisilla tippu leuat lattiaan. Ite oon ainakin Ingridille luvannut lämmittää saunan Keravalla :)

Viime viikonloppuna täällä meidän guesthousella tapahtu semmonen surullinen juttu, että tämän talon työntekijä Thomas sai potkut. Thomas oli tuonut tänne yöllä muutaman kaverin ja jäi siitä kiinni. Tätä oli ilmeisesti tapahtunu aikasemminkin, niin nyt oli sit vika kerta. Tietysti sen ymmärtää, että Thomas rikko sääntöjä, mutta tuntu kuitenkin aika kurjalta. Meillä asukeilla on muutenkin ollut täällä aika paljon keskustelua siitä, kun meidän mielestä Thomasta kohdeltiin täällä tosi huonosti. Meille kuitenkin täällä on selitetty asiaa sillä, että täällä monissa taloissa on työntekijät eivätkä he kuulu perheeseen. Ja onhan se totta, että kun meillä Suomessa ei ole mitään "palvelijoita", niin tuntuu oudolta kun täällä yhtä ihmistä juoksutetaan. Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, ettei tämmöisen työntekijän hommiin kuulu hakea juosten kaupasta kaljaa talon ukoille. 

Hmm... Jotenki tuntuu, että täällä päivät kuluu hitaasti. Kuitenkin aika noin kokonaisuudessaan on mennyt aika nopeesti, alle kolmen viikon päästä oon takas Suomessa ja sillo on joulu! Ens viikonloppuna lähen Katin ja Lauran kanssa Swakopmundiin eli sinne rannikkokaupunkii missä hyppäsin lentokoneesta aiemmin. Vähänkö ois kivaa hypätä uudestaa, mutta ei se ihan ilmasta ollu, joten pitää jättää väliin.

Ja pari kuvatusta.

 Hieno sähkötolppa.

 Vähän maisemaa iltakävelyltä.

Vähän kuulumisia

Viikko sitten sunnuntaina olin melko elämyksellisessä jumalanpalveluksessa Katuturan alueella. Emma, Katrina, Silja, Maria, Nina, Ingrid, Erik ja minä tiesimme olevamme menossa jonkinmoiseen rumpukirkkoon. Menimme taksilla Katuturaan eräälle huoltoasemalle, jossa meitä oli vastassa Monica Home of Good Hopesta. Hän vei meidät kirkkoon eli erään ystävänsä pieneen kotiin. Talo oli täynnä iloisia ihmisiä ja he ottivat meidät todella lämpimästi vastaan. Vanha pappi saarnasi sellaisella voimalla, että pelkäsin hänen kuukahtavan kesken kaiken. Sain kaupan päälle vielä sylkiroiskeet päälleni. Jumalanpalvelukseen kuului paljon erittäin äänekästä laulua, johon osallistuimme parhaamme mukaan lähinnä taputtamalla käsiä mammojen kanssa samaan tahtiin. Rukoiltaessa osa ihmisistä kyyristyi lattialle ja yhtäkkiä kesken laulun eräs nainen heittäytyi maahan rummuttamaan lattiaa raamatulla. Papin saarnasta reilusti yli suurinosa meni sivu suun, en oikein ymmärtänyt vaikka englantiakin oli joukossa. Mutta kauniisti hän puhui siitä, kuinka me nuoret olemme lähteneet kauas kotoamme ja jättäneet elämämme kotimaassa joksikin aikaa. Hän puhui myös siitä, kuinka vanhempamme silmät olivat kiinni lentokoneessa kun lähdimme matkaan ja näkevät meidät myös täällä vaikka olemme toisella puolella maailmaa.

 Kauhun hetki koitti, kun Monica ilmoitti, että on meidän vuoro esittää heille laulut suomeksi ja ruotsiksi. Siinä sitten hetki muisteltiin ripari lauluja Katrinan, Siljan ja Emman kanssa. Päädyttiin laulamaan tilkkutäkki vaikka sanat ja laulutaito olivat jokaiselta enemmän ja vähemmän hukassa. Hetken hävetti, mutta selvisin hengissä. Kaikenkaikkiaan tämä äänekäs aamukirkko oli hauska ja hyvä kokemus.

Maanantaina ajatkoimme harjoitteluamme vastasyntyneiden osastolla. Osan viikosta olin semmoisella osastolla, jossa oli keskosia ja keisarileikkauksella syntyneitä lapsia ja osan semmoisella, missä oli normaalisti alateitse syntyneet vauvat. Äidit olivat vauvansa kanssa tietysti samalla osastolla. Jos vauva ei ollut keskoskaapissa, oli hän äitinsä vieressä samalla sängyllä. Vauvoille ei siis ollut omia vuoteita. Osastoilla oli todella hiljaista eikä tekemistä ollut, niinkuin muutenkaan yleensä. Välillä paijailimme vaivoja ja saatiin auttaa pesemisessä. Perjantaina oli kuitenkin mukava päivä, kun uusia vauvoja tuli kuin liukuhihnalta. Tekemistä siis riitti, kun pesimme vauvat, mittasimme pituuden ja pään ympäryksen, otimme hemoglobiinin ja verensokerin, tarkistimme, että vauva näytti kaikin puolin normaalilta, sormia ja varpaita oli joka raajassa 5 kpl jne jne.... Vaikka aika näillä osastoilla kävi usein tylsäksi, tykkäsin kyllä työskennellä vauvojen kanssa. Ajattelinkin mennä näille osastoille vielä jatkossakin.

Koska elo ja olo täällä hostellissamme on melko laiskaa, lähdin perjantaina kiertelemään kaupungille. Yleensä olemme täällä menneet aina samaan ostoskeskukseen, mikä on aika tylsää.. Lähdin sitten kirtelemään ja ihmettelemään katuja ja löysin kivoja uusia kauppoja ja paikkoja. Löysin monta enemmän afrikkalaishenkistä kauppaa, mikä oli mukava yllätys, sillä Windhoek on kaiken kaikkiaan hyvin länsimaalaistunut kaupunki. Sattumalta törmäsin vielä ruotsin mafiaan Ingridiin ja Erikiin ja he veivät minut mukanaan vielä pariin ihanaan kauppaan. Harmillista, kun matkalaukuilla on ne painorajoitukset...täällä olisi vaikka kuinka paljon kaikkea ihanaa. Lauantaina lähdin myös kaupungilla käymään ruotsalaisten ja yhden norjalaisen tytön kanssa. Illalla hostellillamme olimme kaikki pihalla porukalla, sillä Ingrid, Erik sekä Katriina ja Silja ovat lähdössä kotiin huomenna, maanantaina. Toisen hostellin norjalaiset tytöt tulivat tänne myös viettämään iltaa kanssamme. Ilta jatkui yllättäen paikalliseen juomaravintolaan osalla porukasta. Tällä kertaa itsekin kuuluin tähän osaan.

Enää on kuukausi jäljellä täällä Winhoekissa ja sitten palaamme kotiin viettämään joulua. Joulua kun aloin miettimään, alkoi ihan hillittömästi tekemään mieli joulutorttuja. Olen nähnyt myös painajaista, että meillä kotona ei jouluaattona ole kermajuustoa. Siis oikeasti näen jo unta kermajuustosta!! Hieman taitaa olla ikävä sitä. Ikävä on yllättäen myös ruisleipää ja maitoa. On täälläkin maitoa, mutta alkaa jo maistua aika pahalle. Tiettyjä ihmisiä on hurrrrrja ikävä ja omaa kotia ja keravan kotia. On kans ikävä semmosta normaalia rutiinia, joka kuuluu normaaliin elämään. Täällä me eletään vähän kuin jossain kuplassa. Tai no, en osaa selittää, mutta ei tää semmosta normaalia elämää ole. Kotona on jotenki niin helppo mennä lähikauppaan ja uimahalliin ja salille ja vaikka mitä, mutta täällä ei olekaan yhtään samanlaista. Osaa sitten kotona arvostaa pieniä asioita :) ei nyt tarkotus ole kuitenkaan valittaa, tänäänki ollaan täällä pihalla makoiltu auringossa.

 Mammat joraa sunnuntaiaamuna :)

 Ihania vauvoja hoitamassa. Ja ennenku kukaan ehtii kysyä, niin EI tullut vauvakuumetta.

 Äideille ohjeita raskautta varten.

 Minä olen ihan pieni, painan vain 1280g :(

 Emma askartelee ötökkäverkkoja ikkunoihin.

 Vähän maisemaa kaupungilta. Ei kauheesti uskalla kameraa siellä heilutella, kun varkaita kuitenkin on. Mut on kerran täällä koitettu ryöstää kaupan kassalla, mutta onneks tilanne huomattiin ajoissa niin ei puhelin ja rahat lähteny.

Ihana Ingrid från Sverige. Lähtee huomenna takasin ruotsiin :(

Linda, Erik ja Ingrid :)

Sossusvlei 13.11.

Retkemme viimeinen etappi oli Sossusvlei, jossa oli hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa. Ja Kuuma. Kirjallisuussuoneni ei nyt(kään) puhkea kukkaan, joten korvaan sen kuvilla. :)

 Maisenaa auton ikkunasta

 Kauriin kääntöpiiri

 Hauska huoltsikka

 Sossusvlein punasia dyynejä

Ja miksi tämäkin kuva meni väärinpäin?? Leopardi häkissä.