keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Väärä hälytys

Ei me nyt sitten lähdetäkään tänä yönä, kun saatiin tietää, että joku auto/bussi on rikki. Jossain. Lähetään ehkä ehkä ehkä viikonloppuna tai sit ens viikolla. Kuka tietää.

Turhaa pakkasin koko päivän, hermot meni, ärsytti, raivostutti -_-

Mutta nyt oon vähän rauhottunu. Heippa!

Synnytys ja retkelle

Viides kokonainen viikko Afrikan mantereella on meneillään. Eilen olin sairaalalla Emman ja Lindan kanssa synnytysosastolla. Ei siinä tehty muuta kuin ihmeteltiin ja luettiin joitakin potilaskansioita. Yhdessä vaiheessa erään lääkärin mennessä tutkimaan raskaana olevaa naista, ajattelimme mennä katsomaan mitä tapahtuu. Lääkäri kuitenkin sanoi meille "antakaa jotain yksityisyyttä", joten emme saaneet mennä katsomaan tutkimusta. Kyselimme monilta eri hoitajilta ja paikallisilta opiskelijoilta, tietävätkö he, onko tulossa keisarileikkausta tai onko joku valmiina synnyttämään. Kaikki kutenkin sanoivat meille, ettei mitään ole tapahtumassa. Siinä sitten kierreltiin osastolla ja Linda sattumalta katsoi synnytyshuoneeseen ja siellähän oli synnytys alkamassa!

Mentiin sitten katsomaan ja näin ensimmäistä kertaa ikinä ihan oikean synnytyksen! Kun välilihaa leikattiin, teki aika pahaa ja ajattelin jo melkein meneväni huilaamaan käytävälle. En kuitenkaan mennyt. Oltiin koulussa joskus katottu video synnytyksestä ja muistaakseni siinä välilihaa leikattiin vai muutama sentti. No, tällä kertaa leikattiin noin 10 cm. Lääkäri oikein heilutteli saksia ja sanoi leikkaavansa ja kertoi myös ettei leikkaaminen satu äitiä, sillä vauvan pää painaa niin lujaa ulostuloreittiä. Äiti ainakin ulvoi melko lailla leikattaessa, joten en usko, etteikö se sattuisi. Varsinkin kun leikattiin niin paljon. Äidillä ei tietenkään ollut minkäänlaista kipulääkitystä, joten hän oli tietysti aivan tuskissaan. Pahimmalta itsestä ehkä tuntui juuri se, kun näki kuinka älyttömän kivulias se synnytys oli. Kaikki meni kuitenkin hyvin! Vauva laitettiin heti syntymän jälkeen semmoiseen petiin jossa oli lämmitin yllä. Ei siis annettu äidin rinnalle. Kukaan ei synnytyksen jälkeen sanonut äidille mitään. Itse ajattelin, että pakkohan äidille on jotain sanoa. Kysyin ensin lääkäriltä, että onko vauvalla kaikki kunnossa. Sitten menin sanomaan äidille vauvan olevan kunnossa ja sanoin äidin pärjänneen hienosti. Onneksi hän ymmärsi englantia ja hymyili ja kiitteli kovasti. Kysyin myös onko hänellä kipuja nyt, mutta ei ollut kuin ihan vähän. Tämä oli myös tämän naisen ensimmäinen lapsi. Lääkäri sitten kysyi minulta, että onko minulla lapsia. Vastasin, että ei ole, johon lääkäri tokaisi, että alappa tekemään niitä, eivät ne itsekseen tule. Jaahas.

Sitten aivan toisiin aiheisiin. Ollaan ensi yönä lähössä reissuun pohjois-Namibiaan ja Victorian putouksille. Kierrellään Etoshassa eli kansallispuistossa bongailemassa eläimiä ja käydään Swakopmundissa eli eräässä hienossa rannikkokaupungissa. Ja joissakin muissa paikoissa, en ole aivn täysin perillä minne kaikkialle mennään. Kerron sitten jälkikäteen missä kaikkialla käytiin. Tämän reissun järjestää tämän meidän guest housen omistaja ja hän ajaa tämän tulevan reissun aikana noin 10 000 km. Perillä ollaan ilmeisesti ensi viikon perjantaina joskus myöhään tai sitten lauantaina. En ole varma. Viktorian putouksille meidän täytyy ominemme mennä bussilla. Hmm..mitähän vielä. Toivottavasti minulla on ensi viikonloppuna paljon ihania kuvia laittaa tänne! :)

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

...Leikkuri jatkuu

Meidän opettaja Suomesta tuli tänne Windhoekiin tällä viikolla. Anna-Maija halusi, että esiteltäs sille meidän harjoittelupaikkaa, joten eilisen päivän vietimme hänen kanssaan kierrellen Katuturan sairaalassa. Oltiin etukäteen aateltu, että eihän me olla opittu mitään vaikka on jo neljäs harjotteluviikko menossa. Mutta sitten kun esiteltiin paikkoja Anna-Maijalle ja kerrottiin kaikkee, niin huomattiin, että ollaanhan me opittu oikeestaan vaikka mitä. Nähty ainakin paljon kaikkee mitä ei ikinä Suomessa nähtäis. Eihän tästä Namibian harjottelusta saa samalla tavalla tietoa ja taitoa irti, kuin jos suoritettais nää harjottelut Suomessa. Mutta tämä meidän opettaja oli ihana, kun sanoi, että kaikki tarvittavat jutut ehitään oppimaan Suomessa työelämässä vielä moneen kertaan! Ja vaikka valmistutaan jo ens keväänä, niin ei se tarkota, että meidän pitäs tietää ja osata kaikki. Oli kans kiva, kun meidän opettajan mielestä oli tosi hienoo, kun ollaan täällä ja saadaan tästä tosi paljon irti kaikkee muuta hyödyllistä kokemusta. Esimerkiks opitaan selviytyy ihan vieraista tilanteista ja kaikkee muuta :) no, kuulostipa hyödylliseltä, mutta kai tajuutte mitä tarkotan. Itteeni ei ainakaan yhtää harmita, että lähin tänne vaikken mitään ihmeellisyyksiä ole päässy tekemään. Tämä meidän opettaja asuu perheensä kanssa tässä ihan lähellä yhdessä guest housessa. Käytiin siellä kans ja istuttiin siinä aika pitkään juttelemassa kaikesta meidän kokemuksista ja muusta. Anna-Maija oli kans sitä mieltä, että meidän ehdottomasti pitää lähteä täällä vähän matkustelee, safarille ja muuta. Vaikka ollaankin työharjottelussa niin otetaan kaikki ilo irti Afrikasta :)

Tänään mentiin siis taas leikkuriin. Minä, Linda ja Emma mentiin kattomaan paksusuolen leikkausta. Tämä potilas oli 50-60-vuotias mies ja hänellä oli paksusuolessa jonkinlainen tukos. Lääkärit sitten avas sen mahan siinä ja suolet vaan pullahti sieltä esiin! Siinä suolessa oli niin paljon ilmaa, että se oli venyny melkeen ihmisen pään kokoseks. Lääkäritki oli siinä ihan ihmeissään, että mitähän ihmettä tässä tapahtuu. Se pullistunu suolen osa sitten poistettiin ja sillä selvä. Lopuks se puhkes ja leikkaussaliin levis kauhee haju!

Hue ja Noora oli kattonu yhdestä listasta, että klo 11 piti olla jalan amputaatio leikkaussalissa nro 1. Ajattelin, että ehtisin kattomaan sitä kans hyvin. Oisin niin halunnu nähä amputaation. No, menin sinne saliin hyvissä ajoin ennen 11 ja jalka oli jo irti. Jäi siis näkemättä :( aikataulut oli ilmeisesti muuttunu.

Tänäänki meille oltiin ihan ystävällisiä henkilökunnan taholta. Eräs mieshoitaja kertoi meille aamulla kaikkee ja teki meille teipistä nimilaputkin. Sitten siinä leikkauksen aikana tää sama herra osotteli pariin kertaan joitain pakkauksia mitä tarvitsi ja annoin niitä sit sille. Kun hän ei voinu ite koskee mihinkään, kun piti pitää käsineet steriileinä. Eli tavallaan jo vähän osallistuin, jes! :D Nämä aseptiikkajutut on aika hyvällä mallilla. Ei nyt ihan samaa tasoa, kun Suomessa, mutta kyllä yllätyin positiivisesti. Mutta täällä ei kyllä puhuta potilaalle eikä selitetä mitään mitä tehdään. Sitä miestäkin, kun siinä valmisteltiin leikkaukseen niin ei kukaan hoitaja tai lääkäri puhunu sille mitään. Ja sit heräämössä näitä potilaita läiskitään poskille ja nipistellään ja huudetaan "herää, et ole enää leikkauksessa!" Semmosta tällä kertaa.

Tässä sitten kuvia JOTKA SAATTAVAT JÄRKYTTÄÄ HERKIMPIÄ LUKIJOITA, hehe.

 Tässä siis ei ole mitään järkyttävää. Tämä ihana rouva oli pukeutunut tuollaiseen perinteiseen asuun, johon kuuluu mekko ja tuo tötsä päässä. Näitä on vaikka minkä värisiä ja nyt näin tämmöisen hienon värikkään ja kysyin saisiko kuvata. Näitä asuja ei tuolla Windhoekin keskustassa näe, siellä on kaikki niin länsimaalaistunutta. Mutta sairaalalla näitä näkee ja näin siellä slummissakin.

 Mahtusko?

 Linda ja Emma. Odotellaan leikkauksen alkamista.

Tässä rinnasta poistetaan hyvänlaatuisia kasvaimia.


 Tässä tämä hieman ilmaa kerännyt suolenpätkä kirurgien käsittelyssä.

 Tässä samainen suoli pesuvadissa.

 ....poks ja ilmat pääsi valloilleen.

 Tässä Katuturan sairaala.

Nuori potilas sairaalan pihalla.

tiistai 23. lokakuuta 2012

Pari kuvaa

 Oli tylsää niin lähdin tutkimaan meidän pientä pihaa kameran kanssa. Ja koska oon innokas bloggari, laitan tänne pari löydöstä. Tässä jotain ihme murkuloita maan pinnasta.

 Kukkanen

 Lisää kukkaisuuksia

 Piikikäs puu, nimi on kuulemma lucky tree.

 Jotain kaktus juttuja.

Mikä lie kukka (?)
 
Oho, tää ei oo meidän pihalta vaan lentokoneen ikkunasta.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Leikkurissa

Neljäs harjoitteluviikko alkoi! Olimme päättäneet, että tällä viikolla tutustuisimme leikkaussalitoimintaan. Meidän pitää joka maanantai ja keskiviikko käydä sairaalan 6.kerroksessa sister Shindumen(?) luona ilmoittamassa missä olemme seuraavat kaksi päivää. Pitää kirjoittaa nimet ja tiedot joka kerta semmoseen kirjaan. Mehän sitten tänäkin aamuna menimme kolkuttelemaan tämän yli-sisterin ovelle, mutta hän ei ollut paikalla. Pätimme odotella hetken aikaa. Häntä ei kuitenkaan näkynyt, joten kyselimme osaston hoitajilta, missä tämä etsimämme sister voisi olla. Ensimmäisellä kerralla saimme vastaukseksi epämääräistä mutinaa. Kysyimme uudelleen ja uudelleen, niin eräs hoitaja (sister) sanoi, ettei kukaan tiedä missä hän on eikä kenelläkään ole hänen numeroaan tai avainta huoneeseen. Siis tämä Shindume(?) on joku ylihoitaja, mutta kellään sairaalassa ei ole edes hänen yhteystietojaan??? No, ei täällä enää oikeesti mikään yllätä. Selitimme hoitajalle tilannettamme taas kerran ja hän neuvoi meitä vajaan ttunnin odottelun jälkeen menemään kerrosta alemmas jonkun toisen hoitajan luo. Me menimme ja sieltä neuvottiin menemään 1.kerrokseen. Onneksemme vihdoin löysimme jonkun sisterin joka asioista jotain tiesi ja viitsi meillekin kertoa. Hän antoi meille luvan mennä leikkuriin ja neuvoi meidät sinne.

Leikkurissa meidät otti vastaan iloinen pyöreä hoitaja, joka jatkuvasti kikatti meille. Hän näytti meille mistä otetaan vaatteet ja sanoi, että voimme sitten vain mennä seuraamaan leikkauksia. Leikkaushuoneita oli varmaan jotain noin 10... Jakauduimme kahteen ryhmään. Lindan kanssa sitten arvottiin mihin huoneeseen mentäisi ja päädyimme seuraamaan rinnan leikkausta. Tissistä siis poistettiin kasvaimia. Siinä sitten pällisteltiin ja yritettiin muistetta joittenkin työkalujen nimiä. Sairaalan muu toiminta on tuntunut niin alkeelliselta, että tuntui ihan hassulta, että samassa sairaalassa tehtiin ihan oikeita leikkauksia. Oli jopa samanlaiset monitorit kuin kotkan keskussairaalassa! Hygieniataso ei nyt ihan samaan yltänyt, mutta yllätyimme positiivisesti.

Kun rinnan leikkaus alotettiin, oli siinä avustamassa eräs mieshoitaja. Hän siinä puhui kaiken aikaa ja nauroi ja ties mitä selitti, mutta hänellä ei ollut suusuojaa! Siis semmoista maskia. Leikkaus siinä eteni jo jonkin aikaa näissä "steriileissä" olosuhteissa ennenkuin joku NAIShoitaja huomautti asiasta. Tietysti olisimme voineet Lindan kanssa itsekin huomauttaa, mutta jotenkin välillä tuntuu täällä, että parempi olla hiljaa, kun ei tiedä mitä saa niskaansa. No, ehkä mekin tästä rohkaistumme.

Kun tissiä alettiin ompelemaan kiinni poistuimme leikkaussalista ja aloimme etsiä uutta toimenpidettä. Tuntui taas hassulta, kun kiertelimme vain salista toiseen katsomassa mitä missäkin tehtiin. Oltaisiin tietysti haluttu nähä jotain tosi jännää, mutta eipä sattunut tänään kohdalle. Hetken aikaa seurasimme jotain gynekologista leikkausta ja sitten siitä vierestä takapuolen leikkausta. Semmoisilla alueilla liikuttiin tänään.

Leikkurissa noin ylipäätään meidät otettiin todella ystävällisesti vastaan verrattuna muihin paikkoihin sairaalassa. Itse ainakin ajattelin, että voisin hyvin viettää leikkurissa useamman kuin vain yhden viikon.

 Melko pirteitä hoitsuja heti aamusta :)

 Hehe!

 Linda tarkastelee leikkauslistaa.

Leikkaussalin lääkekaappi!

perjantai 19. lokakuuta 2012

Hei taas

Tällä viikolla olin kaksi päivää hiv-klinikalla myös lasten puolella. Melkein kaikki lapset saapuivat lääkärin vastaanotolle vanhemman, sisaruksen tai jonkun muun kanssa. Ollaan kaikki tehty täällä huomio, että ihmiset puhuvat todella hiljaa. Muutenkin näiden paikallisten englannin ääntäminen on erilaista niin tämä kuiskaava puhetyyli kyllä vaikeuttaa ymmärtämistä entisestään. Lääkäri puhuu meille hiljaa, potilaille hiljaa ja potilaat vastaavat vielä hiljempaa. Potilaat ovat usein myös pää painuksissa ja vastatessaan vain mumisevat. Eräs isä tuli lapsensa kanssa vastaanotolle ja minut ja Huen huomatessaan huudahti "Oh, Hallelujah!" Siinähän melkein säikähdimme tätä äkillistä huudahdusta. Hän myös halusi kätellä meidät.

Taisin tuossa aikaisemmassa tektissäni myös kertoa, että ihmiset tuntuvat suuhtautuvan hiv lääkehoitoonsa välinpitämättömästi. No, tämä toistui myös lasten puolella, mikä tuntui vielä ikävämmältä. Sillä jos lapsi ei ole vielä sen ikäinen, että ymmärtäisi itse huolehtia lääkityksestään, niin pitäisihän vanhemman huolehtia siitä! Mutta ei. Poikkeuksia tietysti oli, mutta suurin osa tuntui olevan hällä väliä asenteella. Lääkärit puhuivat englantia, mutta jos potilas ei ymmärtänyt englantia, niin ei hän sitä sanonut vaan ihmetteli siinä eikä vastannut kysymyksiin. Lääkäri kysyi aina lapselta ja vanhemmalta, tietääkö lapsi miksi syö lääkkeitä. Eräskin äiti ei ollut kertonut lapselleen tämän sairastavan hiv:tä, joten lapsi oli asiasta täysin tietämätön. Lääkäri ohjasi tämmöiset tapauksen sairaanhoitajalle neuvontaan. Itseäni alkoi ihan ärsyttämään tämmöinen välinpitämättömyys. Olisi tehnyt mieli ravistella näit ihmisiä, mutta nätisti hiljaa istuin paikoillani. Lääkärille sanoin huomioistani ja tämä vastasi, että hoidossa on monia haasteita.

Hiv lääkkeitä syödään siis ihan päivittäin. Lääkäri kertoi, että jos vuoden ajan joka kuukausi unohtaa kahtena päivänä ottaa lääkkeen, niin vuoden päästä on 20 % mahdollisuus, ettei kyseinen lääke enää tehoa. Joten lääkkeiden otosta huolehtiminen on todella tärkeää. Kaikki eivät vain tunnu asiaa ymmärtävän. Potilaat tuovat lääkkeensä aina lääkärin käynnille mukaan. Lääkekipossa tulisi olla aina tietty määrä lääkkeitä jäljellä, joten lääkäri huomaa heti jos lääkkeitä ei olla otettu oikein.

Vastaanotolla oli semmoisia vihkoja, joissa oli kivasti selitetty lapsille, miten lääke vaikuttaa hiv:n hoidossa. Virus ei siis lähde kokonaan pois, mutta lääkityksen avulla se "nukkuu", jolloin kehon normaali puolustusjärjestelmä toimii oikein. Täällä hiv-klinikka on cdc-klinikka nimellä. Ilmeisesti hiv kuulostaa liian pahalta. Cdc kirjaimet taisivat tulla sanoista centre of disease control tai jotain sinne päin.

 Sitten muihin aiheisiin. Tänään käytiin Emman kanssa kaupungilla hieman tinkaamassa. Vaikkei tuonne kaupungille mikään pitkä matka olekaan, niin aina on ihan puhki kun tuolla kuumuudessa on käynyt kävelemässä. Jottei liian rankaksi menisi niin vietimme aamupäivän pihamme altaalla loikoillen. Eilen muuten vasta huomasin, että kuu on täällä väärin päin! Siis tiesin ton tottakai, mutta niinkuin omin silmin asian vasta eilen havannoin. Täällä on kyllä moni muukin asia ihan nurin päin. Ja tämä meidän valkoisuus....välillä tuntuu kuin oltais joku nähtävyys. Vaikka kyllä tuolla kaupungilla näkee muitakin valkoisia, niin silti melkein joka kadunkulmassa on joku huutamassa jotain. Autot tööttäilee ja ihmiset huutelee ja heiluttelee käsiään autoista. Siis miehet. Naiset nyt ei näin tyhmästi tietysti käyttäydy. Ihan idioottimaista. No mehän sitten kävellään niinkuin ei mitään kuultais tai huomattais. Mutta välillä on saattanu jokunen suomalainen ärräpää päästä ilmoille :)


 Tässä hurjaa aktiviteettia meidän pihalta tältä päivältä :)

Moooi, tässä on mä :)

tiistai 16. lokakuuta 2012

Hiv-klinikka

Kolmas harjoitteluviikko alkoi hiv-klinikalla. Minä ja Hue menimme aikuisten puolelle ja Emma, Noora ja Linda lasten puolelle. Vaihdetaan sitten taas puolessa välissä viikkoa. Eilen meille eräs hoitaja eli sister esitteli klinikan eri pisteet ja sitten meninne lääkärin vastaanotolle seuraamaan kontrollikäyntejä. Kaikki potilaat, jotka näimme olivat siis hiv-positiivisia. Huomasin taas pienet ennakkokäsitykseni, sillä tuntui hieman kummalliselta, kun eräskin potilas oli erittäin siisti kauluspaitaan ja suoriin houssuihin pukeutunut mies. Olin näemmä ajatellut, että sairastavat olisivat köyhemmän tai sairaamman näköisiä. Kuulostipa taas tyhmältä, mutta tarkoitan, että esimerkiksi Suomessa hiv on sen verran harvinainen, että se tuntuu olevan melkoinen leima. Täällä taas se on melko yleinen, namibialaisista 18,8 % on hiv-positiivia. Eli miltei viidesosa!Suurin osa potilaista vaikutti siltä, että he elävät aiva normaalia elämää positiivisuudesta huolimatta.

Lääkärin vastaanotolla seurasimme sivusta. Lääkäri oli mukava ja vastaili mielellään kysymyksiimme. Potilaat eivät sen sijaan olleetkaan niin innokkaita vastaamaan lääkärin kysymyksiin. Mielestäni tämä oli outoa. Suomalaiset kun menevät lääkäriin, niin he luettelevat kaikki mahdolliset vaivansa. Nämä potilaat taas mumisivat vastauksia hiljaa, puhuivat käteen tai eivät vastanneet ollenkaan. Luulisi, että tmmöisen vakavan sairauden kohdalla haluaisi kertoa lääkärille mahdollisimman tarkkaan kaiken, jotta hoito olisi mahdollisimman hyvä. Sanoin tästä humiostani lääkärille ja hän kertoi, että useasta potilaasta pitää väkisin kaivaa tietoa ulos. Lääkäri sanoi myös, että jotkut potilaat avautuvat helpommin sairaanhoitajille. Lääkärin työ olikin melkoista liukuhihnatyötä. Joidenkin potilaiden kohdalla vastaanotto kesti vain muutaman minuutin.

Oli kiva huomata, että hiv:tä hoidettiin kuten mitä tahansa muuta sairautta. Ei se tuolla klinikalla tuntunut miltään kuolemantuomiolta. Potilaat käyvät säännöllisin väliajoin lääkärin luona ja verikokeissa, joista katsotaan viruksen määrä veressä.

Parilla näkemällämme potilaalla oli lääkityksestä aiheutunut näkyviä sivuoireita. Eräällä nuorella pojalla iho oli alkanut kuoriutumaan pahan näköisesti. Kasvot ja rinta oli aivan punaiset kun iho oli niistä irronnut. Suu ja huulet olivat myös kuivat ja haavaumilla. Kysyin pojalta onko iho kipeä, mutta hän sanoi, että se vain kutiaa.

Lääkärille toi haastetta myös se, että hän ei puhunut afrikaansia kuin muutaman sanan. Lääkäri kertoi olevansa kotoisin Namibiasta, mutta oli asunut ja opiskellut suuren osan elämästään muulla. Välillä hän haki sairaanhoitajan tulkiksi. Mielestäni outoa oli myös kun potilas ei ymmärtänyt englantia, niin hän saattoi vain hymyillä hiljaa, muttei tuonut esille sitä ettei ymmärrä lääkärin puheesta mitään. Vasta kun lääkäri kysyi, ymmärtääkö potilas englantia, vastaukseksi tuli hyvin ujo pään pudistus. Jotenkin monet potilaat vaikuttivat hyvin välinpitämättömiltä omaa sairauttaan kohtaan. Eivät tietenkään kaikki.

Tänään aloitimme Huen kanssa päivän näytteidenotossa. Meille näytettiin, miten näyteputkiin kirjoitetaan jokaisen potilaan nimi ja mistä katsotaan mitä kokeita otetaan ym. Potilaspasseihin kaikki kirjoitetaan käsin, eikä lääkäreiden käsiala ole kovinkaan selvää. Nimet ovat muutenkin täysin vieraita, niin oli muutama hämmentävä hetki siinä. Hue halusi ottaa verikokeita ja onnistui siinä hyvin. Minulta myös kysyttiin haluanko ottoo, mutta tällä kertaa en halunnut. Neulatapaturmariski on tietysti hyvin pieni, mutta silti jätin väliin. Kuitenkin joka potilaalla on se hiv niin jännitysmomentti kasvoi turhan korkeaksi. Mutta propsit Huelle :)

Vastaanotto tällä viikolla on ollut paljon lämpimämpi kuin aikaisemmin. Oli ihan ymmälläni, kun hoitajat kysyivät meidät nimet ja vielä kutsuivat nimellä! Mulla oli hiukset ponnarilla ja yksi hoitaja siinä, kun ruksin papereita pyöritteli mun hiuksia käsissään. Hassua. Välillä meitä muutenkin tuijotellaan, kun kävellään joka aamu sairaalan aulan läpi.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Viikonlopulta kuvia!

 Lauantai-iltana olimme miltein koko hostellin poppoo lähdössä ulos syömään. Tässä sitten 10 suomalaistyttöä ja yksi ruotsalaisvahvistus.

 Ravintola oli oikeen mukava. Siellä oli tämmönen allas ja muutenki kivan näköstä.

 Nooran kanssa nälkäsinä ootellaan ruokaa. Syötiin kudua, eli jotain antilooppia.

 Sunnuntaina lähdettiin koko poppoo keskustaan puistoon piknikille. Tässä tallustellaan mein kotikatua kaupunkiin päin.

 Puistossa oleilua :)

 Hienon näköistä on. Tuntuu vaan oudolta, että näistä näkymistä jonkun 15 minuutin ajomatkan päässä on se Katuturan köyhä slummialua ja Home of Good Hope. Hmmm.. :(

Mölkkyä pelattiin! Ruotsin vahvistus Ingrid tässä heittovuorossa. Ite olin tosi huono tällä kertaa :(

 Hienoja puita on paljon. Ja juuret ulottuu vaikka kuinka kauas. Emman pakotin kuvaan :)

Puissa kasvaa jotain pumpulituppoja. Noista hedelmistä ei päästy yhteisymmärrykseen mitä ne on.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Eilen päätimme lähteä tutustumaan Windhoekin keskustaan. Emme oikeastaan olleet vielä nähneet muuta kuin pari kauppakeskusta sisältä päin, joten lähdimme ihan vain pyörimään kaupungille.

Tässä sitten kuvapläjäystä eilisestä :)



Piparkakkutalon näköinen kirkko

Oli paljon liskoja!


Ihania puita puistossa.

Löydettiin tämmöinen mahtava puisto.



Kadunnimet on enkuks tai saksaks.

Puistoa

torstai 11. lokakuuta 2012

Lisää sairaalasta

Neljä päivää lastenosastoilla takana. Hoitohenkilökunnan vastaanotto ei ollut mitenkään lämmin. Taisin jo aikaisemmin kertoa, että olimme henkilökunnalle kuin ilmaa. Tänään ja eilen vietin suuren osan päivästä leikkien yhden orpolapsen kanssa. Tämä poika on 1-vuotias ja hänen äiti oli jättänyt hänet sairaalaan. Siinä leikkiessäni tämän pienen hurmurin kanssa tuli lääkäri paikalle kuuntelemaan lapsen keuhkoja. Lääkäri kysyi minulta, miten lapsi voi. Kerroin, että olen täällä ensimmäistä päivää, joten en tunne lapsia. Sain vastaukseksi vihaisen mulkaisun. Samankaltaiset tilanteet toistuivat useasti. Osastolla kukaan ei kysellyt meiltä mitään. Sinne olisi voinut kuka tahansa vain astella sisään ja esittää hoitajaa.

Eräs lääkäri oli mukava, hän tuli ihan kiinnostuksesta kysymään Emmalta ja minulta mistä ollaan kotoisin. Kerrottiin, että Suomesta ja siitähän tämä herra innostui. Kaiken kukkuraksi hänen nimensä oli Matti. Umpinamibialainen Matti. Tiesin, että Namibiassa on käytössä paljon suomalaisia nimiä, mutta kyllä se silti yllätti, kun sairaalassa juttelee yhtäkkiä mustan Matin kanssa. On täällä kuulemma myös Elinoita. Ja paljon muita.

Se sulosista suloisin orpopoika sulatti mun sydämen. Aloin siinä aamulla vaihtamaan tämän vaippaa ja ajattelin, että helkkari en osaa vaihtaa lapsen vaippaa. Kyllä semmosten mummukoitten pyörittely onnistuu, mutta mites tämä pienen pieni  herra, joka viuhtoo ja huitoo ympäriinsä. Ensihämmennyksestä huolimatta selviydyin tästä haasteesta. Moneen kertaan päivän aikana. Emman kanssa siinä pohdittiinkin, että pissaako lapset oikeasti näin paljon?? Tämän pojan mielestä oli hirmu hauskaa, kun häntä kävelytimme ja kurnutimme ja mitä milloinkin. Sitten kun laitoin hänet takaisin sänkyyn alkoi helkkarinmoinen huuto. No, eihän siinä voinut muuta kuin jatkaa kävelyharjoituksia. Oli kyllä niin suloinen tapaus, että olisi tehnyt mieli ottaa Suomeen mukaan. Mutta sinne osastolle ihme kyllä jäi.

Tänään olimme mukana lääkkeen jaossa. Huh, miten kaoottista touhua. Monta eri lääkeainetta vedettiin samaan ruiskuun ja ne sekaisin pruutattiin pikkupotilaiden suuhun. Lääkehuonetta ei ole vaan lääkekärry, jonka kanssa kierretään kaikki potilashuoneet. Täällä ei muuten ole potilasvaatteita, vaan potilaat ovat omissa vaatteissaan. Mutta lääkkeenjaosta...erään kerran näin, kun hoitaja avasi lääkepullon hampaillaan. Se siitä hygieniasta. Hygienia oli muutenkin melko kauana lääkkeen jaosta. Moni muukin asia oli hyvin kaukana. Ei siinä voinut muuta kuin taivastella omassa pienessä mielessään ja tehdä niinkuin hoitajat käskivät. Paitsi, että käskyjenkin ymmärtäminen oli huonon englannin ja epämääräisten selitysten takia aika hukassa. Ihan kiva oli, että pääsimme työntekoon mukaan, mutta oppia ei Suomeen asti kannata viedä.

Osastoilla ei ole missään käsipaperia. Joten käsien pesu on vähän hankalaa. Meillä on kyllä koko ajan omat käsidesit taskussa. Eräät nuoret äidit olivat meistä kiinnostuneita ja ihmettelivät, miten meillä ei ole lapsia, vaikka olemme näin VANHOJA. He olivat 18 ja 19-vuotiaat. Linda selitti heille, että Suomessa suurin osa ihmisistä ei hanki lapsia alle parikymppisenä. Nämä nuoret äidit ymmärsivät asian niin, että hallitus rankaisee meitä, jos joku saa lapsen liian aikaisin. Eihän se ihan niinkään mene. Täällä ovat asiat ja asenteet niin erilaisia, että tuntuu mahdottomalta yrittää selittää joitakin asioita, että miten Suomessa toimitaan. Aina käsitetään jotain väärin.

Täällä kaikki hoitsut ovat sistereitä. Hämmentävää, kun minullekin sanotaan "excuse me sister" "hey sister". Sister sister sistaaaah. Haha vähän niinkuin elokuvissa. Eilen emman kanssa näimme sairaalan pihalla jonkun heimonaisen. Siinä hän käveli tissit paljaana joku lannevaate yllä. Eipä ollut aikaisemmin tämmöisiä näkynyt, ilmeisesti heitä on pohjoisessa enemmän.

 Tuituiiiii. Herra hurmurin aamutoimissa. Oikeesti oon ihan hyvä lasten kans :)

 Hoitaja Hatvala keskittyy.

Hoitaja Pentikäinen ja liikkuva lääkehuone.


tiistai 9. lokakuuta 2012

Pari kuvatusta

 Yksi tärkeä matkaumppanini on jäänyt esittelemättä. Tässä hän on, Herra Norsu. Auringonlaskua ihastelemassa. Hän matkusti salaa Suomesta Namibiaan matkalaukussani. Täällä ollaan sitten tutustutta ja tultu hyvin toimeen. Odotamme molemmat innolla vierailua Etoshan kansallispuistoon, jossa toivottavasti näemme tämän herran sukulaisuuksia.

 Täällä on paljon tämmöisiä puita, joissa on vain violetteja kukkia. Aivan ihania! Sain muuten vihiä, että tässä blogihässäkässä on joku megapikseliraja näitten kuvien kanssa...Aloin näitä nyt pienentelemään, ettei tuu heti raja vastaan. Harmi, mutta kai näistä jotain selvää saa?

Ja taaaas aurinkoa. Ja typerät johdot.

Linda, Noora, Hue ja Thomas pelailemassa uunoa mein pihalla :)