Kolmas harjoitteluviikko alkoi hiv-klinikalla. Minä ja Hue menimme aikuisten puolelle ja Emma, Noora ja Linda lasten puolelle. Vaihdetaan sitten taas puolessa välissä viikkoa. Eilen meille eräs hoitaja eli sister esitteli klinikan eri pisteet ja sitten meninne lääkärin vastaanotolle seuraamaan kontrollikäyntejä. Kaikki potilaat, jotka näimme olivat siis hiv-positiivisia. Huomasin taas pienet ennakkokäsitykseni, sillä tuntui hieman kummalliselta, kun eräskin potilas oli erittäin siisti kauluspaitaan ja suoriin houssuihin pukeutunut mies. Olin näemmä ajatellut, että sairastavat olisivat köyhemmän tai sairaamman näköisiä. Kuulostipa taas tyhmältä, mutta tarkoitan, että esimerkiksi Suomessa hiv on sen verran harvinainen, että se tuntuu olevan melkoinen leima. Täällä taas se on melko yleinen, namibialaisista 18,8 % on hiv-positiivia. Eli miltei viidesosa!Suurin osa potilaista vaikutti siltä, että he elävät aiva normaalia elämää positiivisuudesta huolimatta.
Lääkärin vastaanotolla seurasimme sivusta. Lääkäri oli mukava ja vastaili mielellään kysymyksiimme. Potilaat eivät sen sijaan olleetkaan niin innokkaita vastaamaan lääkärin kysymyksiin. Mielestäni tämä oli outoa. Suomalaiset kun menevät lääkäriin, niin he luettelevat kaikki mahdolliset vaivansa. Nämä potilaat taas mumisivat vastauksia hiljaa, puhuivat käteen tai eivät vastanneet ollenkaan. Luulisi, että tmmöisen vakavan sairauden kohdalla haluaisi kertoa lääkärille mahdollisimman tarkkaan kaiken, jotta hoito olisi mahdollisimman hyvä. Sanoin tästä humiostani lääkärille ja hän kertoi, että useasta potilaasta pitää väkisin kaivaa tietoa ulos. Lääkäri sanoi myös, että jotkut potilaat avautuvat helpommin sairaanhoitajille. Lääkärin työ olikin melkoista liukuhihnatyötä. Joidenkin potilaiden kohdalla vastaanotto kesti vain muutaman minuutin.
Oli kiva huomata, että hiv:tä hoidettiin kuten mitä tahansa muuta sairautta. Ei se tuolla klinikalla tuntunut miltään kuolemantuomiolta. Potilaat käyvät säännöllisin väliajoin lääkärin luona ja verikokeissa, joista katsotaan viruksen määrä veressä.
Parilla näkemällämme potilaalla oli lääkityksestä aiheutunut näkyviä sivuoireita. Eräällä nuorella pojalla iho oli alkanut kuoriutumaan pahan näköisesti. Kasvot ja rinta oli aivan punaiset kun iho oli niistä irronnut. Suu ja huulet olivat myös kuivat ja haavaumilla. Kysyin pojalta onko iho kipeä, mutta hän sanoi, että se vain kutiaa.
Lääkärille toi haastetta myös se, että hän ei puhunut afrikaansia kuin muutaman sanan. Lääkäri kertoi olevansa kotoisin Namibiasta, mutta oli asunut ja opiskellut suuren osan elämästään muulla. Välillä hän haki sairaanhoitajan tulkiksi. Mielestäni outoa oli myös kun potilas ei ymmärtänyt englantia, niin hän saattoi vain hymyillä hiljaa, muttei tuonut esille sitä ettei ymmärrä lääkärin puheesta mitään. Vasta kun lääkäri kysyi, ymmärtääkö potilas englantia, vastaukseksi tuli hyvin ujo pään pudistus. Jotenkin monet potilaat vaikuttivat hyvin välinpitämättömiltä omaa sairauttaan kohtaan. Eivät tietenkään kaikki.
Tänään aloitimme Huen kanssa päivän näytteidenotossa. Meille näytettiin, miten näyteputkiin kirjoitetaan jokaisen potilaan nimi ja mistä katsotaan mitä kokeita otetaan ym. Potilaspasseihin kaikki kirjoitetaan käsin, eikä lääkäreiden käsiala ole kovinkaan selvää. Nimet ovat muutenkin täysin vieraita, niin oli muutama hämmentävä hetki siinä. Hue halusi ottaa verikokeita ja onnistui siinä hyvin. Minulta myös kysyttiin haluanko ottoo, mutta tällä kertaa en halunnut. Neulatapaturmariski on tietysti hyvin pieni, mutta silti jätin väliin. Kuitenkin joka potilaalla on se hiv niin jännitysmomentti kasvoi turhan korkeaksi. Mutta propsit Huelle :)
Vastaanotto tällä viikolla on ollut paljon lämpimämpi kuin aikaisemmin. Oli ihan ymmälläni, kun hoitajat kysyivät meidät nimet ja vielä kutsuivat nimellä! Mulla oli hiukset ponnarilla ja yksi hoitaja siinä, kun ruksin papereita pyöritteli mun hiuksia käsissään. Hassua. Välillä meitä muutenkin tuijotellaan, kun kävellään joka aamu sairaalan aulan läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti