Eka viikko takana

Ensimmäinen kokonainen viikko Namibiassa takana. Ja 11 vielä edessä, huh. Oltiin tällä viikolla siis kolmena päivänä siellä Katuturan slummialueen päiväkodissa. Aika paljon tyttöjen kesken mietittiin niitä elinoloja ja varsinkin lasten tilannetta niin köyhällä alueella. Itse yllätyin siitä, kuinka onnellisilta ihmiset vaikuttivat. Varsinkin lapset!  Enhän tietenkään kovin paljoa kerennyt näkemään, mutta naapurit tervehtivät toisiaan ja kyselivät kuulumisia. Jotenkin elämä siellä vaikutti yllättävän hyvältä ja normaalilta. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta tämä vaikutelma minulle tuli. Varsinkin tuon normaali-sanan käyttäminen tuntuu tyhmältä, mutta ajatelkaapa, kun tämmöinen suomalainen elintasopallero laitetaan toiselle puolelle maailmaa johonkin slummiin. Jotenkin ajattelin, että siellä on tosi ankeaa ja ihmiset surullisia. Tämmöistä vaikutelmaa en kuitenkaan saanut. Pohdiskelinkin, että ovatko ihmiset siellä Katuturan alueella ihan oikeasti yleensä tyytyväisiä elämäänsä. Niinkuin ihan aikuiset ihmiset, jotka tietävät, että ihan vähän matkan päässä eletään ihan erilaisissa olosuhteissa. Niin, en sitten tiedä.

Home of Good Hopissa lapset olivat ainakin iloisia. Tietysti alueella on myös monia monia muita lapsia, joilla ei ole mahdollisuutta käydä missään tämänkaltaisessa paikassa päivittäin. Sillä Monicalla, joka tätä juttua pyörittää on niin ihana ote niihin lapsiin. Kaikki lapset ovat niin innoissaan mukana, kun Monica hetä laulattaa ja tanssittaa. Lapset saavat myös päivittäin vitamiinipillerin. Ravinto ei varmasti monella ole tarpeeksi monipuolista.

Perjantaina meidät vietiin pienelle kävelylle slummialueelle ja sen ulkopuolelle. Jonkin verran meitä tuijoteltiin ja nuoret miehet jotain huutelivat, mutta meitä neuvottiin olemaan niinkuin emme huomaisi heitä. Lapset huutelivat toisia lapsia katsomaan, kun kuljettiin heidän talojen ohi. Kuultiin myös, että meistä oli jossain ollut jonkinlainen uutinen. Meidät haettiin keskiviikkona kotiin semmoisella lava-autolla. Se oli sitten ollut ihmetys, kun auton lava oli llut täynnä valkoisia tyttöjä. Ei ilmeisesti kovin yleinen näky täällä :)

Huomenna aloitamme harjoittelun sairaalassa. Vähän jännittää, mutta onneksi ei tarvitse yksin mennä. Siellä slummissa saatamme käydä vielä myöhemmin. Sairaalassa aloitamme ilmeisesti lasten osastolla ja sitten saamme itse valita millä osastoilla haluamme suorittaa harjoittelua.

Eilen täällä meidän hostellissa laitettiin porukalla ruokaa. Ja oli niin älyttömän hyvää! Oltiin kaikki tytöt mekot päällä ja otettiin ehkä siideritkin siinä iltaa vietettäessä. Nyt tuntuu vähän tyhmältä kirjoittaa tämmöistä tuon slummin jälkeen. Mutta näin me täällä eletään. Harjoittelua käydään suorittamassa ja sitten on tämä hostelli elämä.  Turhaan tässä nyt alan mitään hyväntekijää liikoja esittämään. Eilen oltiin siis koko poppoo täällä hostellilla viettämässä iltaa ja mukavaa oli. Itse tosin väsähdin melko aikaisin ja lähdin retkelle unimaailmaan. Jotenkin tuntuu, että täällä väsyttää koko ajan! Onkohan se tämä kuumuus, mikä sen tekee. Tänään on sitten taas ollut ihan tämmöinen löhöilypäivä altaalla ja on syöty eilisen päivän jämiä.

 Helouuu! Olen aika suloinen ja kikatan kauhiasti, kun minua kyljistä kutittaa. Hauskaa on myös, kun tuo hassu valkoinen täti roikottaa pää alaspäin.

 Nämä olivat joitain perinteikkäitä asuja.

Kampaamoita. Näitä oli aika paljon.

 Käsien pesulla.

Pieni kantaa vielä pienempää reppuselässä kotiin.